Uutta perspektiiviä suomalaiseen kouluun Erasmus+ opettajavaihdon kautta

Vietin toukokuisen sateisen viikon Zagrebissa Kroatiassa, jossa osallistuin Erasmus+ opettajavaihtoon. Zagreb valikoitui vaihtokohteeksi, sillä Oulun yliopistolla on hyvät suhteen Zagrebin yliopistoon muun muassa UNIC-yhteistyön kautta ja sopimukset myös Erasmus+ opettajavaihtoa varten olivat valmiina. Motiivinani opettajavaihtoon hakeutumiseen oli halu kehittää omaa kielitaitoa, tutustua erilaiseen kulttuuriin sekä luoda verkostoja krotialaisten kollegoiden kanssa.  

Vaihtoviikon aikana kävin pitämässä luentoja kolmelle eri ryhmälle aiheista suomalainen koulutusjärjestelmä ja -erityisopetus sekä yhteisopettajuus. Opiskelijat olivat luokanopettaja- sekä aineenopettajaopiskelijoita Zagrebin yliopistossa. Pääsin opettamaan paitsi Zagrebin, myös Petrinjan ja Cakovecin kampuksilla, jotka sijaitsevat reilun tunnin ajomatkan päässä Zagrebista. Minut otettiin vieraanvaraisesti vastaan ja keskustelimme paikallisten kollegoideni kanssa paljon muun muassa suomalaisen ja kroatialaisen koulutusjärjestelmän yhtäläisyyksistä ja eroista. Monet tapaamistani opettajankouluttajista ja tutkijoista olivat aiemmin itse työskennelleet opettajina perusopetuksessa, joten sain heiltä hyvin tietoa myös koulujen käytänteistä. Yhtäläisyyksiä maidemme koulutusjärjestelmistä löytyi yllättävän paljon. Molemmissa maissa on myös sitouduttu kehittämään koulua inkluusioperiaatteen mukaisesti.  

Inkluusion käytännön toteuttaminen niin, että myös oppimisen ja koulunkäynnin tuki on saatavilla ei etenkään Kroatiassa vielä toteudu. Suomessa tilanne on parempi. Kroatiassa opiskelee paljon erilaista tukea tarvitsevia lapsia tavallisissa kouluissa ja luokissa, mutta oppimisen ja koulunkäynnin tukea opiskeluun ei käytännössä juurikaan ole saatavilla, vaan luokan- ja aineenopettajat kantavat päävastuun kaikkien lasten opettamisesta ilman tietoa erityispedagogisista käytänteistä. Paikallisten kollegoiden mukaan Kroatiassa tavallisissa lähikouluissa ei ole saatavilla erityisopetusta, sillä kouluissa ei työskentele erityisopettajia, eikä myöskään yhteisopettajuutta tunneta. Ainoa käytössä oleva tukimalli ovat koulunkäynninohjaajat, jotka usein ovat alalle kouluttamattomia opiskelijoita. Koulunkäynninohjaajan perehdytys Kroatiassa kestää vain kaksi päivää. Koulunkäynninohjaaja on luokassa ainoastaan erityistä tukea tarvitsevaa oppilasta varten, eikä yleensä huomioi muita luokan oppilaita. Erityiskouluissa erityisopettajan opetusta on saatavilla, mutta usein vanhemmat haluavat lapsensa nimenomaan omaan lähikouluun. Pääsin vierailemaan paikallisessa maaseutukoulussa, jossa tukikeinoja oli projektin turvin kehitetty ja heillä kävi kerran viikossa erityiskoulun erityisopettaja konsultoimassa ja ohjaamassa opettajia tukea tarvitsevien oppilaiden opettamiseen.  

Vaihtoviikon anti oli itselle silmiä avartava. Suomalaisena inkluusiotutkijana koen usein turhautumista siihen, kuinka hitaasti inkluusio Suomessa toteutuu ja kuinka haastavalta moninaisen oppilasjoukon opettaminen välillä opettajistamme tuntuu. Verratessani suomalaisen opetuksen ja kolmiportaisen tuen käytänteitä kroatialaisten toimintatapoihin voin ajatella, että asiat meillä Suomessa ovat kuitenkin jo suhteellisen hyvin ja kehittyvät edelleen. Kouluissamme on tarjolla erilaisia tukitoimia, joiden avulla kaikkien oppilaiden oppimista voidaan tukea. Myös yhteisopettajuus työtapana alkaa kouluissa olla käytössä ja sen merkitys oppilaiden  oppimisen ja koulunkäynnin tukemisessa ymmärretään paremmin. Myös erityisopettajien määrä kouluissamme on merkittävä verrattuna Kroatiaan, joskaan ei vielä riittävä. 

Toisten maiden koulutusjärjestelmiin tutustuminen ja paikallisten opettajien ja opettajankouluttajien kanssa keskusteleminen on silmiä avaavaa ja laajentaa omaa näkökulmaa. On terveellistä välillä katsoa asioita laajemmasta perspektiivistä. Vaihtoviikon jälkeen ajattelen, että inklusiiviset käytänteet ovat kuitenkin edenneet Suomessa suhteellisen hyvin ja vaikka muutos onkin ollut hidasta sitä kuitenkin tapahtuu.  

Riikka Sirkko