Ajatusten ja kynän lentoa retriitin avulla

Palasin vähän aikaa sitten Wienistä, jossa vietin huhtikuun kirjoittaen. Alkuvuosi oli haastava monessakin suhteessa: tuntui, että tarvitsin aikaa kirjoittaa ja ajatella rauhassa. Työskentelen parhaillaan Koneen säätiön rahoittaman post doc-tutkimukseni parissa, joten minulla ei ole opetusvelvollisuutta yliopistolla. Siksi tällainen irtiotto oli mahdollista - ja tärkeää - toteuttaa juuri nyt.  Wien oli minulle entuudestaan tuttu kaupunki, joten kirjoittamiseen keskittyvän retriitin kohde oli helppo päättää: muutama soitto ja sain vuokrattua asunnon ystävien kautta.  Wien oli tarpeeksi kaukana, että totaalinen irrottautuminen onnistui, mutta kuitenkin niin lähellä, että tarpeen vaatiessa olisin päässyt takaisin kotiin suhteellisen nopeasti.

Tieteellinen kirjoittaminen vaatii asioiden pohtimista, lukemista ja sitä kirjoittamista - yleensä kaikkia näitä lomittain, vuorotellen ja päällekkäin. Arjessa on kuitenkin paljon tekijöitä, jotka katkaisevat tämän pyhän symbioosin kehittymisen ja asioiden syvällisen pohtimisen. Irrottautuminen arjen tutuista kuvioista auttaa ainakin minua keskittymään työn alla olevaan artikkeliin tai vaikkapa aineiston analyysiin syvällisemmin. Olen useasti tehnyt muutaman päivän retriittejä yksin tai kollegoiden kanssa mökillä. Se, että saunotaan, laitetaan ruokaa ja tehdään pitkiä kävelylenkkejä kirjoittamisen lomassa tukee ajattelun kehittymistä ja lankojen yhdistymistä päässä. Monesti nämä hitaasti virtaavat ja välillä poukkoilevat keskustelut vievät artikkelia eteenpäin huomattavasti nopeammin, kuin mitä yksin koneen äärellä istuessa. 

Tällä kertaa olin kuitenkin yksin, ilman kollegiaalista vastapalloa. Ajatusten kirkastamiseksi ja selkävaivojen välttämiseksi kävelin paljon ympäri kaupunkia sekä kävin taidenäyttelyissä ja konserteissa. Tapasin ystäviä ja elvytin saksan kieltä. Joka arkipäivä sain kirjoitettua ja luettua, mutta myös käveltyä ympäri kaupunkia päämäärättömästi ja levättyä. Viikonloppuisin en tehnyt töitä ollenkaan. Hartioiden kiristys helpotti vähitellen ja tuntui, että moni asia edistyi - jos ei nyt paperilla niin ainakin omassa ajattelussa. Tutkimusryhmämme palavereihin pääsin onneksi mukaan etänä. Oli tärkeää saada puhua suomeksi omasta tutkimusaiheesta, tutkimuksen etenemisestä ja ihan vaan vaihtaa kuulumisia. Eristäytyminen kirjoittamisen pariin oli monessa suhteessa palkitsevaa, mutta ilman kollegoiden naamojen näkymistä ruudun toisella puolella se olisi voinut tuntua suorastaan yksinäiselle. Etäyhteydet mahdollistavat kollegiaalisen yhteydenpidon jatkumisen retriitissä kököttävälle.

Tutkijan tärkein työkalu on hänen ajattelunsa. Työkalua täytyy huoltaa, jotta se pysyy terävänä. Ja koska itse ajattelen mielen ja kehon olevan yhtä, tutkijan kokonaisvaltainen hyvinvointi vaikuttaa positiivisesti myös kirjoittamiseen. Minulle se tarkoitti ympäristön vaihdosta, uuden ihmettelyä, pitkiä kävelylenkkejä, taiteen äärellä olemista ja levollisia yöunia. Sitä, että ei ole koko ajan kiire ja joku keskeytä. Aivot vain yksinkertaisesti tarvitsevat tilaa yhdistellä ajatusten lankoja päässä ilman jatkuvaa keskeytystä. Koska yliopiston asettamat vaatimukset laittavat meidät tutkijatkin juoksemaan yhä kiivaammin kilpailuyhteiskunnan oravanpyörässä, kirjoittamiseen - tai ihan vain lukemiseen ja ajatteluun - keskittyvä retriitti voi tarjota tutkijalle hengähdystauon. Sen ei aina tarvitse tarkoittaa pitkää aikaa - joskus päivä tai kaksi riittää hoksaamaan monimutkaisten asioiden keskinäisiä yhteyksiä. Tai lukemaan huolella oman tutkimuksen kannalta keskeistä kirjaa tai artikkelia.

Ajattelu on tutkijan työkalu ja retriitti sen vuosihuolto. Ehdotan lakisääteistä retriittiä kaikille tutkijoille - siinä se yliopiston tuloskin paranee sivussa.

Katja Sutela